Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä

Ajattelin nyt kertoa teille hieman eilisestä retkestäni.

Aamu alkoi mukavasti. Jonnan ystävä Minttu soitti taas ja pyysi, josko me lähtisimme hänen ja Bertta-koiran kanssa taas leikkimään sinne samaisille hiekkamontuille joilla olemme usein olleet. Idea kuullosti oikein hyvältä, montuilla on aina ennenkin ollut niin mukavaa.

Kuvassa minä ja Bertta vajaa vuosi sitten, kun vielä olimme samankokoisia

Jonna kertoi minulle heti, että olemme lähdössä jonnekkin. En kyllä ymmärtänyt minne, mutta Lähteä-sanan kuullessani tiedän, että kohta pääsen jonnekkin kivaan paikkaan. Lähtöön oli kuitenkin vielä aikaa, sitä minä en ymmärtänyt.
Olisin halunnut lähteä heti ja siitä merkkinä juoksin ympäri asuntoa ja hypin ulko-ovea vasten, vaikka eihän se auttanut.

Vihdoin lähdön aika kuitenkin tuli ja menimme pihaan odottamaan, että Minttu tulee hakemaan. Siinä odotellessa ohitsemme kulki hiihtävä papparainen, kai hän olisi halunnut silittää minua, mutta en antanut, sukset olivat pelottavat, puhumattakaan niistä sauvoista!

Automatka kohti hiekkamonttuja oli pitkä ja tylsistyttäävä.
Emmekä sitten edes päässeet hiekkamontuille, sinne ei ollu aurattu tietä... Jouduimme tyytymään metsässä juoksemiseen. Metsä olisi muuten ollut ihan kiva myös, mutta sinne ei paistanut aurinko ja lunta oli niin paljon etten pystynyt liikkumaan muualla kuin poluilla.
Ensiksi odotin innolla Bertan tapaamista, mutta kun vihdoin näimme, Bertta jostain syystä ärsytti minua aivan valtavasti! Minä räksytin ja murisin sille koko retken ajan.
Ei Bertta tavallisesti käy minun hermooni, luulen että ärsytyskynnykseni oli nyt matalemmalla juoksuaikani takia.
Aikani äristyäni Bertalla meni hermo minuun, hän näytti kumpi on pomo ja alisti minut. Sen jälkeen en mennyt enää lähellekkään Berttaa ja aloin odottamaan kotiinlähtöä.

Usein, kun pitäisi lähteä kotiin, minä juoksen karkuun kun olisi niin kiva vielä temmeltää. No, eilen minä oikein laukkasin Jonnan luokse, kun näin hänen kaivavan talutushihnani laukustaan. Sillä se tiesi sitä, että vihdoin tämä kamala reissu on takanapäin!

Pääsimme vihdoin autoon ja matka kohti kotia alkoi, ensin oli vain mietittävä, missä auto saadaan käännetyksi. Ajoimme vähän matkaa eteenpäin ja vastaan tuli tienhaara, joka nytti oivalta kääntöpaikalta. Sitä ei ihan äskettäin ollut aurattu, mutta ei siinä paljoa lunta ollut. 
Niimpä loistokuskimme Minttu peruutti siihen, pysähtyi, käänsi renkaat ja jatkoi matkaa toiseen suuntaan. Vaan eipä jatkanutkaan. Auto oli jäänyt siihen jumiin, kaasuttaessa se pysähtyi aina.

Yhteistuumin päätimme laittaa Jonnan työntämään. Auto ei hievahtanutkaan.
Minttu kaivoi enimpiä lumia auton alta ja sitten yritettiin uudelleen. Auto pysyi liikkumattomana.
Tulimme siihen tulokseen, että olemme jumissa.
Soitimme apuun Mintun poikaystävän Anssin ja pari hänen kaveriaan. Pojat yrittivät vaikka mitä, mutta auto pysyi kuin pysyikin jumissa.
Ja kyllä Anssi oli vihainen.
Meitä tyttöjä meinasi välillä alkaa naurattamaan koko tilanne, mutta ei siinä uskaltanut hymyilläkkään.
Vihdoin saimme paikalle vetoköyden, jolla auto saatiin vedettyä toisen auton voimin pois jumista.
Ja matka kohti kotia saattoi alkaa ihan oikeasti.

Tässä siis reissu, jota olin koko aamun innolla odottanut. Jälkeenpäin ajateltuna mieluummin olisin jäänyt kotiin nukkumaan.

Illalla käväsin vielä Heli-mummin nimppareilla ja kotiinpäästyäni olin niin väsynyt etten jaksanut hievahtaakkaan omalta paikaltani.

Nykyään olen ominut olohuoneen korituolin itselleni

Uusi villapaita ja menkat

Jipii! Nyt se on vihdoin valmis, nimittäin uusi Villapaitani. En vaan oikein tiedä vielä miten siihen pitäisi suhtautua... Toisaalta se on ihan kiva, mutta toisaalta se hieman häiritsee menoa, kun en ole vaatteisiin tottunut.
Mutta nätti se on ainakin ja sehän se on pääasia.
Nyt sitten vaan odotellaan kovia pakkasia, että pääsen testaamaan kuinka se lämmittää.

Tässä minä nyt sitten poseeraan uusi paita päällä.

Jonna halusi välttämättä valokuvata minua uusi villapaita päällä, niimpä minä kiltisti jouduin poseeraamaan sängyllä, vaikka olisi ollut muutakin tekemistä.
Yritin poseerata myös pihalla, mutta siellä paidasta ei näkynyt kuin murto-osa, koska lunta oli tänään satanut niin paljon että hukuin sinne.
Minua se ei haitannut, uusi lumi on aina yhtä kivaa!!

Sitten toiseen ajankohtaiseen asiaan, nimittäin menkat.
Täällä ne ovat taas. Onneksi en sentään ole joutunut käyttämään housuja!
Ei sillä että minä niitä suostuisin muutenkaan pitämään, vaikka käskettäisiinkin.
Sängynpeittoa olen vähän sotkenut, mutta muuten olen onnistunut pitämään paikat puhtaina. 
Ulkona käydessä penkat ovat tulvillaan houkuttelevia poikakoirien hajuja ja haluaisin etsiä jokaisen niistä, mutta aina minut viedään takaisin sisälle, eikä tapaamaan uroksia, niin kuin toivoisin.
No, kostan sen sitten itkemällä lakkaamatta ja kovaäänisesti kesken Jonnan suosikkiohjelmien.

Ainiin; Hyvää ystävänpäivää kaikille!
Tänä aamuna yllätimme Villen kanssa Jonnan viemällä sille ystävänpäiväaamupalan sänkyyn.

 

 P.S. Ylimmäisessä kuvassa näkyvä pehmolelulammas houkuttelee minua kovasti, mutta Jonna on kieltänyt rikkomasta sitä... Vielä minä joku päivä kerään rohkeuteni ja nyhdän siitä pumpulit pihalle!!!!!

Retki hiekkamontuille

Tänään onkin ollut varsin mukava päivä.
Aamulla ulos astuessani koin oikein mieleisen yllätyksen, kun tassut eivät enää palelleetkaan. Ihmisteni mukaan siellä oli enää vain kuusi astetta pakkasta, joten kyllä kelpasi köpötellä.

Täältä minä tulen!!!

Aamiaisen ja pienen löhöilyhetken jälkee Jonnan ystävä Minttu sitten soittikin ja pyysi meitä ulkoilemaan. Olin mielissäni, sillä tiesin pääseväni temmeltämään vapaana ja mikä parasta, tapaamaan parhaan koiraystäväni Bertan.
Bertta on amerikanbulldoggi ja aika lailla minua suurempi, mutta se ei menoa haittaa. Bertan kanssa olemme tunteneet pennusta asti, joten suuresta kokoerosta huolimatta en yhtään pelkää häntä!

Automatka oli pitkä ja tylsä, kovasti olisin halunnut jo tervehtimään takaosassa matkustavaa Berttaa, mutta jostain syystä ihmiset eivät päästäneet meitä leikkimään autossa, en kyllä ymmärrä miksi.

Matkamme päättyi syrjäisille hiekkamontuille ja siellä olikin tilaa temmeltää.
Ei minua haitannut vaikka en Bertan perässä pysynytkään, eikä edes se, että lyhyiden tassujeni takia juutuin välillä lumikinokseen kiinni, sitkeästi pyristelin pois ja jatkoin matkaani!
Välillä oli kuitenkin rauhoituttava ja pysähdyttävä poseeraamaan, kun Minttu-täti halusi kuvata söpöä olemustani.

Toisinaan maltoimme myös hengähtää

En siinä touhun tiimellyksessä huomannutkaan, kun suuri poika-koira oli liittynyt seuraamme. En tiedä mistä se tuli, mutta yhtäkkiä se vain oli siinä. Kai se olisi halunnut leikkiä, mutta minua hieman pelotti, katsoin parhaaksi piiloutua Villen taakse, siellä oli turvallista.
Onneksi tuo suuri ja pelottava ilmestys tultiin pian hakemaan pois.

Kohta alkoikin jo tulla vilu, enhän minä sitä huomannut, mutta ihmiset valittelivat kylmyyttä, joten päätimme että on aika lähteä.
Toisinaan tykkään juosta karkuun silloin, kun olisi aika lähteä, mutta tänään olin kaikesta riehumisesta niin väsynyt, että päätin ihan suosiolla antaa ottaa itseni kiinni.

Kotiin päästyämme näytti siltä, että pitäisi imuroida ja vähän siivota.
Päätin heti ottaa työnjohtajan roolin ja asetuin mukavasti sohvalle valvomaan siivousoperaatiota.

Välillä matka tyssäsi.

Pakkanen

Tämä aihe ansaitsee aivan oman postauksensa, nimittäin pakkanen!
Se on kurjinta mitä tiedän.
Viime talvena olin vielä niin pieni, etten pakkasista muistanut oikein mitään, enkä kyllä olisi halunnut vieläkään ottaa selvää mitä ne sellaiset oikein ovat.
Lumen tulosta olin oikein innoissani ja aluksi luulin, että tehtävänäni oli syödä kaikki maailman lumet. Tehtävä osoittautui kuitenkin mahdottomaksi.

Nyt lähipäivinä talveni on kuitenkin tullut pilaamaan pakkaset, tänäänkin ulkona oli kylmää -25 astetta.
Aina minä olen innoissani lähdössä ulos, mutta jo muutaman metrin päästä huomaan, että liian kylmähän siellä on. Eikä yhtään auta, vaikka kuinka nostelen tassujani tai yritän käpertyä lumipenkkaan lämmittelemään.
Tänään minulle aloitettiin onneksi kutomaan villapuseroa, toivon, että se edes vähän lämmittäisi.

Viikonloppu Sievissä

Torstaina minulla olikin jännät paikat kun sain kuulla pääseväni matkalle Sieviin Jonnan mummin luokse. Olinhan minä Inkku-mummin jo tavannut, mutta koskaan en hänen luonaan ollut päässyt vierailemaan.
Aamulla ihmiseni lähtivät käymään Jyväskylässä ja minun piti malttaa odottaa kotona yksin koko aamupäivä, että päästään lähtemään. Onneksi aika meni kuitenkin nopeasti.
Pakkailussa yritin kovasti olla mukana, vaikka eikai minusta tainnut paljoa apua ollakkaan..

Vihdoin pääsimme matkaan. Automatkoilla tykkään asettua auton takaosaan lattialle ja panna pääni oven ja penkin väliin, siinä minä sitten koko matkan tuhisen ja nautin. Matkustaminen on ihan kivaa, mutta vielä kivempaa on, kun pääsee määränpäähän ja näkee uusia paikkoja!
Ihmiseni ovat harkinneet minulle turvavyön ostoa autoon, itse en siitä oikein innostu, että sitten pitäisi istua penkillä, enkä saisi enää löhöillä lattialla. 

Perillä mummilassa olikin paljon uutta ja ihmeteltävää. Olin niin innoissani että juoksin ympäri mummilaa ja siitäkös Inkku-mummi ei tykännyt kun matot menivät ruttuun ja jätin jälkeeni sekasortoa. Enhän minä tahallani, mutta kun uudet paikat ovat niin kivoja!

Perjantaina menimme sitten Jonnan serkun luona käymään, siellä oli minulle kaveri, Luma-koira.
Luma ei oikein tykännyt minun rajuista leikeistä, kun tykkäisin vähän näykkiä samalla, muita se ei ole vielä tähän mennessä haitannut, joten minä en oikein ymmärtänyt sitä. Illalla väsytti sitten kovasti, Luma on niin sukkela ja villi etten oikein meinannut pysyä perässä, vaikka sitkeästi yritinkin.

Lauantai-iltana olikin viikkoni kohokohta, pääsin nimittäin pitkästä aikaa saunaan, ai että oli mukavaa!
Kauaa en kuitenkaan siellä viihtynyt, sillä kuumuudessa alkoi janottaa kovasti. Löylykauhasta en missään tapauksessa uskalla juoda, joten sitten oli jätettävä sauna ja mentävä omalle juomakupille.

Inkku-mummi meni hetki sitten nukkumaan, niin mielelläni minä olisin hypännyt sänkyyn peiton alle, mutta mummi hätisti minut pois.
Kohta taidan käydä vielä iltapissillä ja kömpiä itsekin omalle pedille nukkumaan.
Huomenna on pitkä automatka edessä takaisin Laukaaseen.

Alkuhaukahdus

Täällä bloggaajan uraansa aloittelee pieni Lyyti-hauva.
Olen jo kokonaisen vuoden ikäinen Welsh corgi pembroke-tyttö, joka nauttii rapsutuksista, leikkimisestä ja etenkin huomiosta.

Olen myös välillä aikamoinen Pintitojootti, mistä tämä bloginikin nimensä on saanut. Mikä se Pintitojootti sitten on? -En minä vaan tiedä, mutta sellainen minä kuulemma olen. 

Olen myöskin kiltti, kaikinpuolin mukava ja touhukas ja tykkään matkustella omistajieni mukana missä milloinkin ja nähdä uusia paikkoja.
Kyllähän muut koiratkin ihan kivoja ovat, mutta ihmiset - varsinkin miehet - ovat lempiväkeäni.
Onneni kukkuloilla olen silloin, kun onnistun nuolemaan jonkun naaman aivan läpimäräksi!!
Kyllähän minä toki vähän vihainenkin välillä yritän olla. Minua niin kovasti suututtaa, jos omistajini kaiken huomion vie joku toinen koira ja jään itse kakkossijalle, silloin tulen lähes poikkeuksetta mustasukkaiseksi. Enkä myöskään pidä siitä, että toiset koirat koskevat Minun ikiomiin lelu-aarteisiini, jotka olen huolella piilottanut.


Lopuksi voisin vielä kertoa vähän laumastani, joka koostuu minun ihmisistäni.
Pesämme sijaitsee Laukaan Lementtilässä, jossa asun rivitaloasunnossa kahden ihmiseni kanssa.
Villestä tykkään oikein paljon, hän niin kovasti aina minua lellii ja paijaa. Jonna välillä koettelee hermojani, kun aina pitäisi olla tottelemassa, eikä vastaan sanominen oikein auta - toisin kuin Villen kanssa.
Laumaani kuuluu myös Jokiniemessä asuvat mummi ja ukki, joiden luona on oikein mukava vierailla. Varsinkin, kun siellä saan aina syödä masun täyteen hekkuja ja paljon rapsutuksia. 

Tottahan toki minä kuitenkin itsepäisenä luonteena aina välillä keksin pieniä tihutöitä, joilla ärsyttää ihmisiäni. Välillä tykkään iskeä hampaani kaikkeen paperiseen, minkä saan revittyä oikein pieneksi silpuksi ympäri asuntoa ja olempa minä yhden seinänkin pentuaikoina pistänyt remonttiin.
Ja jos oikein hyvä tuuri käy, joskus saatan päästä jopa pienelle karkumatkalle, harmi vaan etten kovin kauaksi uskalla lähteä...

Saa nähdä kuinka pitkäkestoinen ja aktiivinen bloggaaja jaksan olla, mutta jospa ainakin pari kirjoitusta tulisi julkaistua.


Tässä vielä kuva minusta. Kuva on vanha, elämäni ensimmäisenä keväänä otettu, mutta poseeraan niin kauniisti, että kuva ansaitsee tulla julkaistuksi.
Myöhemmin lisäilen muitakin kuvia sekä pentuajoiltani, että vähän uudempiakin.