Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä

Ajattelin nyt kertoa teille hieman eilisestä retkestäni.

Aamu alkoi mukavasti. Jonnan ystävä Minttu soitti taas ja pyysi, josko me lähtisimme hänen ja Bertta-koiran kanssa taas leikkimään sinne samaisille hiekkamontuille joilla olemme usein olleet. Idea kuullosti oikein hyvältä, montuilla on aina ennenkin ollut niin mukavaa.

Kuvassa minä ja Bertta vajaa vuosi sitten, kun vielä olimme samankokoisia

Jonna kertoi minulle heti, että olemme lähdössä jonnekkin. En kyllä ymmärtänyt minne, mutta Lähteä-sanan kuullessani tiedän, että kohta pääsen jonnekkin kivaan paikkaan. Lähtöön oli kuitenkin vielä aikaa, sitä minä en ymmärtänyt.
Olisin halunnut lähteä heti ja siitä merkkinä juoksin ympäri asuntoa ja hypin ulko-ovea vasten, vaikka eihän se auttanut.

Vihdoin lähdön aika kuitenkin tuli ja menimme pihaan odottamaan, että Minttu tulee hakemaan. Siinä odotellessa ohitsemme kulki hiihtävä papparainen, kai hän olisi halunnut silittää minua, mutta en antanut, sukset olivat pelottavat, puhumattakaan niistä sauvoista!

Automatka kohti hiekkamonttuja oli pitkä ja tylsistyttäävä.
Emmekä sitten edes päässeet hiekkamontuille, sinne ei ollu aurattu tietä... Jouduimme tyytymään metsässä juoksemiseen. Metsä olisi muuten ollut ihan kiva myös, mutta sinne ei paistanut aurinko ja lunta oli niin paljon etten pystynyt liikkumaan muualla kuin poluilla.
Ensiksi odotin innolla Bertan tapaamista, mutta kun vihdoin näimme, Bertta jostain syystä ärsytti minua aivan valtavasti! Minä räksytin ja murisin sille koko retken ajan.
Ei Bertta tavallisesti käy minun hermooni, luulen että ärsytyskynnykseni oli nyt matalemmalla juoksuaikani takia.
Aikani äristyäni Bertalla meni hermo minuun, hän näytti kumpi on pomo ja alisti minut. Sen jälkeen en mennyt enää lähellekkään Berttaa ja aloin odottamaan kotiinlähtöä.

Usein, kun pitäisi lähteä kotiin, minä juoksen karkuun kun olisi niin kiva vielä temmeltää. No, eilen minä oikein laukkasin Jonnan luokse, kun näin hänen kaivavan talutushihnani laukustaan. Sillä se tiesi sitä, että vihdoin tämä kamala reissu on takanapäin!

Pääsimme vihdoin autoon ja matka kohti kotia alkoi, ensin oli vain mietittävä, missä auto saadaan käännetyksi. Ajoimme vähän matkaa eteenpäin ja vastaan tuli tienhaara, joka nytti oivalta kääntöpaikalta. Sitä ei ihan äskettäin ollut aurattu, mutta ei siinä paljoa lunta ollut. 
Niimpä loistokuskimme Minttu peruutti siihen, pysähtyi, käänsi renkaat ja jatkoi matkaa toiseen suuntaan. Vaan eipä jatkanutkaan. Auto oli jäänyt siihen jumiin, kaasuttaessa se pysähtyi aina.

Yhteistuumin päätimme laittaa Jonnan työntämään. Auto ei hievahtanutkaan.
Minttu kaivoi enimpiä lumia auton alta ja sitten yritettiin uudelleen. Auto pysyi liikkumattomana.
Tulimme siihen tulokseen, että olemme jumissa.
Soitimme apuun Mintun poikaystävän Anssin ja pari hänen kaveriaan. Pojat yrittivät vaikka mitä, mutta auto pysyi kuin pysyikin jumissa.
Ja kyllä Anssi oli vihainen.
Meitä tyttöjä meinasi välillä alkaa naurattamaan koko tilanne, mutta ei siinä uskaltanut hymyilläkkään.
Vihdoin saimme paikalle vetoköyden, jolla auto saatiin vedettyä toisen auton voimin pois jumista.
Ja matka kohti kotia saattoi alkaa ihan oikeasti.

Tässä siis reissu, jota olin koko aamun innolla odottanut. Jälkeenpäin ajateltuna mieluummin olisin jäänyt kotiin nukkumaan.

Illalla käväsin vielä Heli-mummin nimppareilla ja kotiinpäästyäni olin niin väsynyt etten jaksanut hievahtaakkaan omalta paikaltani.

Nykyään olen ominut olohuoneen korituolin itselleni